Juhannus - hoidettu

Lähtötilanne: Tytöt haluavat järjestää kavereilleen läksiäiskekkerit. Sovitaan, että yökylään molemmat voivat kutsua max kuusi, illaksi voi kutsua muitakin. Juhannusaattona edustusto on kiinni, joten minulla on päivällä aikaa valmistella kutsuja. Me Simon kanssa grillaamme illalla omien vieraidemme kanssa, kun yöksi jäävät tytöt katsovat rauhassa elokuvaa.

Lopputilanne: Helle ja uimakelpoista vettä. Ei yhtään hukkunutta. Yksi loukkaantunut. Sunnuntaina klo 17 kaikki vieraat poistuneet.

Eli mitä tässä välissä tapahtuikaan…

Torstaina olen juuri laittanut sähköpostiin poissaoloviestin, kun Pekka kysyy, haluanko lähteä perjantaina Magufulia tapaamaan. No tietysti, sen verran harvoin tulee presidenttejä tavattua. Mitä siitä, että kutsu tulee yllättäen viideltä seuraavaksi aamupäiväksi - kyllähän tälle nyt yhden vapaapäivän uhraa, ajattelen. Sitä paitsi juhlasuunnitelmat ovat aika hyvin hallussa, ehkä ehtisin presidentin ja tyttöjen saapumisen välissä vielä kauppaankin. Illalla viestin vimmatusti mamojen kanssa, kun yritän selvittää, ketkä tytöistä oikein ovat tulossa ja millä kyydeillä.

Perjantaina odotamme Pekan kanssa presidentinlinnan odotushuoneessa, aikataulu ei ihan pidä. Kun pääsemme sisään, Magufuli puhuu laveasti korruption kitkemisestä ja verotuksen kehittämisestä, ottaa itse esille Sansibarin ja vaalien jälkeisen tilanteen, jossa ei hänen mielestään ole enää mitään ongelmaa. Hän on myös tehnyt taustatyönsä: tietää Pekan olevan täällä hommissa nyt kolmatta kertaa - ja nimittääkin häntä saman tien veljeksi sekä Tansanian suurlähettilääksi maailmalla. Magufulilla on korkeampi ääni kuin kuvittelin ja tuntuu, että hän on vieläkin vähän kampanjamoodissa.

Ehdin kotiin vähän ennen kuin ensimmäinen autolastillinen kavereita pelmahtaa sisälle. Olivalla on sammiolliset makaronilaatikkoa valmiina, joten kun kaikki ovat paikalla, aloitamme ruoalla. Lapsia on 22, lasken. Osaa ilmoittautuneista ei näy, mutta tilalla on niitä, jotka eivät ilmoittautuneet. Lapset lähtevät uimaan ja me kauppaan - ostamaan noin sata litraa mehua ja kymmenen litraa jäätelöä sekä tilaamaan yökylään jääville iltapalaksi pitsaa. 

Kun tytöt tulevat uimasta, monella on taas nälkä - mihin emme ole varautuneet. Kaavimme loput makaronilaatikot ja jatkamme jäätelöllä ja mehulla. Osa käy itse jääkaapilla varmistamassa, löytyisikö sieltä vielä jotain - samaan aikaan kun joku kuvaa pöydältä löytämällään videokameralla. Grillaamaan tulleet Lotta, Eva ja Henri saavat vastaansa aimo annoksen lastenjuhlia. Kun ensimmäinen äiti saapuu hakemaan lastaan, tytöt tanssivat meille porukalla Timberin. Tämän takia jo kestää pientä hässääkkääkin, ajattelen. 

Ulla ja Pekka liittyvät joukkoon ja saamme vapautettua olohuoneen aikuisille. Yhdeksän jälkeen paikalla on vielä yksi lapsi, jota ei ole tultu hakemaan ja jonka vanhempiin ei saada yhteyttä. Tyttö itse ei vaikuta ollenkaan oudoksuvan tilannetta. Lähden viemään hänet kotiin - ja löydän takaisin vain puhelimen karttaohjelman ansiosta. Elokuvien katsominenkaan ei onnistu jäljellä olevilta 13 lapselta ihan ilman säätöä, joten onneksi aikuisvieraamme viihtyvät keskenään. Jossain vaiheessa huoneet kuitenkin hiljenevät, me onnistumme  grillaamaan ja syömäänkin nyyttimme.

Lauantaiaamuna herään ennen seitsemää viedäkseni kolme tytöistä kirkkoon. Aamupalalla on rauhallista, keskustelemme mm. siitä, miksi meillä ei lisätä muroihin sokeria ja miksi jokainen vie itse lautasensa keittiöön. Juuri kun saan hakuajat sovittua ja kuvittelen tilanteen olevan hallinnassa, soittaakin yksi tyttö ja kysyy, moneltako barbecue alkaa. Olen hiukan hämmästynyt, mutta vakuutan juhlien olleen edellisenä iltana - jolloin hän oli paikalla. 

Tytöt lähtevät taas uimaan ja varoitamme sata kertaa läpivedosta, joka läimäyttää ulko-oven tosi kovasti kiinni. Ja hetken päästä käykin vahinko: yksi sormi jää oven väliin. Lähden viemään verta vuotavaa tyttöä klinikalle - Simo on hakemassa ruokalastia läheisestä thairavintolasta. Klinikalla en tietenkään osaa sanoa mitään tytön rokotuksista ja onnistun saamaan puhelimen päähän vain hänen siskonsa, koska vanhempia ei kuulemma voi mitenkään tavoittaa. Kun palaamme kotiin, on porukka yllätykseksemme jälleen lisääntynyt - paikalla on mm. barbecueta kysellyt tyttö. No, pari lasta sinne tänne, eiköhän tästä vielä pari tuntia selvitä, ajattelen. 

Kun kello alkaa olla puoli viisi ja viimeisen hakijan olisi pitänyt tulla kolmelta, alkaa kestävyyteni rakoilla. Odotan koko ajan, että jonkun toisen sormet ovat oven välissä tai joku tippuu parvekkeelta. Soitan äidille, jonka piti olla tulossa - kuullakseni, että hän ei olekaan tulossa. Mutta toinen äiti on kyllä jo matkalla… No, se matka kestää vielä puolitoista tuntia. 

Kuudelta meitä on enää reilu kourallinen jäljellä ja ajamme Nafasin taidealueelle. Päivän taidetyöpaja jäi meiltä nyt väliin, mutta ehdimme vielä nauttimaan parin paikallisen bändin ja kenialaisen Mandelan soitosta sekä mukavasta tunelmasta. Yökylään lähtee enää Kaislan hyvä ystävä Neema. 

Sunnuntaina meillä on todella leppoisaa. Tennis on peruttu, niin että voimme loikoilla aamun, uida ja katsoa elokuvia. Hyvät juhlat, toteamme yhdessä. Mutta seuraavalla kerralla voisi ehkä kutsua vähän vähemmän porukkaa.

Ps. Enemmän kuvia näistä juhlista ja muista hetkistä kavereiden kanssa löytyy Flickristä.

Yökyläilyä

Olen ollut jo monessa yökylässä täällä. Kaikki vähän erilaisia, mutta kuitenkin aika samanlaisia kuin Suomessa. Olemmehan kuitenkin samoja ihmisiä ja meillä on aika samankaltaiset tavat. Paitsi että täällä ihmiset käyvän aamuisin kirkoissa, joten ei ole sellaista rauhallista aamua. 

Viime viikonloppuna olin ensin täällä parhaalla kaverillani Neemalla yökylässä (kun isi ui Bongoyolle). Sinne menin heti perjantaina koulupäivän jälkeen. Neema menee aina bussilla (siis koulubussilla, joka vie kaikki kotiovensa eteen) joten silloin myös minä menin. Bussimatka kesti noin puolitoista tuntia. Neemalla menee koulumatkoihin joka päivä yhteensä melkein kolme tuntia.

Bussissa oli itse asiassa aika hauskaa, nauroimme ja keskustelimme. Kun olimme päässeet Neeman luokse siellä ei ollut ketään kotona. Joten aloimme katsomaan elokuvaa. Sitten Neeman äiti tulikin. No, siinä me sitten meikkasimme toisiamme, syötiin ja katsottiin uudelleen elokuvaa. Sitten tuli Neeman toinen sisko Naki.

Seuraavana aamuna Neeman äiti herätti meidät kello kuusi. Vaihdoimme vain vaatteet, pesimme hampaat, pakkasimme ja sitten olimmekin jo autossa matkalla fellowshippiin. Fellowship on paikka joka liittyy uskontoon ja tässä tapauksessa se liittyi kristittyyn. Aluksi kun menin sisään ajattelin että korvani halkeavat, koska musiikki oli aika kovalla. No, siihen kuitenkin tottui, mutta jouduin kuitenkin vaihtamaan paikaa pois kaiuttimen läheltä. Siellä ihmiset kaatuilivat ja rukoilivat. Siellä sitten seisoimme, istuimme, seisoimme, istuimme…

Fellowshipin piti alkaa kahdeksalta en ole kyllä aivan varma alkoiko se, mutta ainakin se kesti pitkään. Eli siis se loppui noin kolmelta. Neema oli sanonut että se kestää noin kahteentoista, mutta ei sitten kestänytkään. Kun se sitten oli ohi lähdimme Neeman, Nakin ja Nakin kaverin kanssa meille hakemaan lisää vaatteita, koska en tiennyt perjantaina että olin menossa toiseen yökylään. Haimme tavarani ja palasimme takaisin, Nakin kaveri lähti ja jäimme odottamaan Neeman äitiä. Odotimme ja odotimme ja odotimme. Kello oli noin viisi eikä sitä vieläkään näkynyt (meillä oli kyllä aika hauskaa). Lopulta hän sitten tuli ja pääsimme lähtemään, meillä oli aivan kamala nälkä koska emme olleet syöneet mitään koko päivänä. Kävimme siis ostamassa vähän ruokaa.

Lopulta pääsimme toiseen yökyläpaikkaan, olimme siis menossa Inaaran luokse. Sinne tulivat myös Kisha ja Hillu. Niiden talo on IHANA. Kaikki ei ole kyllä ihan valmista. Mutta ne ovat rakentamassa leffateatteria yläkertaan ja uima-allasta takapihalle. Siellä söimme ja sitten katsoimme leffaa ja kävimme nukkumaan. 

Aamulla heräsin noin puoli kahdeksan (tiedän se on aikaisin mutta täällä niihin aamuherätyksiin on tottunut). Kishan oli pitänyt lähteä kirkkoon jo kello kuusi, mutta hänen äitinsä oli myöhässä joten hän tuli hakemaan Kishaa vasta kahdeksalta. Söimme aamupalan ja lähdimme lukemaan huomisiin kokeisiin. Jossain vaiheessa Inaara meni rukoilemaan yläkertaan (he ovat muslimeja). Luimme ja kävimme hetken tekemässä jotain muuta ja taas luimme. Siinä se päivä sitten meni ja äiti ja isi tulivat hakemaan. 

Ja nyt huomenna on sitten meidän vuoro pitää bileet. Meille tulee varmaan yhteensä jotain 20 Kielon ja mun kaveria illaksi ja noin kymmenen jää yöksi.

Kielo:

Mä olin viime viikonloppuna Tsahain luona yökylässä. Suoraan koulun jälkeen me lähettiin Tsahain kaverin synttäreille. Siellä oli iso temppuilurata ja sisällä pehmopalikoita, myös aika villiä porukkaa siellä. Me oltiin siel joku neljä tuntii. Sen jälkeen me mentiin Tsahain kotiin. Tsahain kotona on tosi paljon porukkaa. Siellä asuu Tsahain äiti ja pikkusisko Nahla, bibi (mummo), Azizan veli ja sisko, niitten serkku ja toisen serkun vauva ja joku hyyppä. 

Tsahain täti pitää montessorikoulua, joka on niiden kotitalossa. Siellä oli ihan samanlaisia tavaroita kuin meidän montsassa. Se on kuulemma eka montsa Darissa.

Aamu-uinti Bongoyolle

Lauantaiaamu ei vielä ollut valjennut, kun me Simon kanssa jo ajoimme kohti Yacht Clubia. Hämärällä parkkipaikalla kokoontui pieni porukka, jolla oli mielessään tavallista pidempi aamu-uinti: mantereelta läheiselle Bongoyon saarelle ja siitä vielä seuraavalle Mbudjalle. Suunnittelun alkuvaiheessa lähtijöitä Bongoyolle oli vajaa kymmenen Simon tavallisesta aamu-uintiporukasta, mutta sitten porukkaa tippui pois kuka mistäkin syystä ja lopulta rannalla oli kolme Mbudjalle aikovaa uimaria: Simo, Samantha ja Chris. Lisäksi oli meitä huoltojoukkoja: jokaiselle oma kanotoija ja kaksi tukivenettä.

Lähtöaika oli valittu nousu- ja laskuveden mukaan. Vesi oli tuona yönä korkeimmillaan aamukolmelta, joten kuuden aikaan laskuvesi auttoi vielä uintia rannasta poispäin. Myös merivirtojen piti olla suotuisat. Lisäksi tavoitteena oli ehtiä lähelle Bongoyon rantaa ennen kuin Sansibarin aamulautta pyyhkisi keskellä ylitsemme. Ennusteen mukaista sadekuuroa ei tullut ja tuulikin oli heikkoa, joten keli oli jopa odotettua parempi.

Kun aamu sen verran sarasti, että vedessä näki vähän eteensä, lähdimme matkaan. Jokaisen kanootin perään sidottiin vaalea köysi, jota uimarit seurasivat. 

Simo: Pimeässä köyden näkeminen oli aluksi vaikeaa, mutta auringon noustua näkyvyys parani nopeasti; kunhan vain Milma malttoi pysyä riittävän lähellä. Auringonnousu Intian valtameren ylle vedenrajasta tarkasteltuna oli ikimuistoinen kokemus. Aina joka toisella hengityksellä katsoin kun aurinko oli taas hiukan ylempänä. Välillä mainingit peittivät näkyvyyden kokonaan. Näin rytmitellen taidettiin mennä pari kilometriä, kunnes saaren kärki alkoi häämöttää silmäkulmassa.

Milma: Minä lainasin Samanthan kanoottia, joka oli aikamoinen lärpäke: muovinen kaksikko, joka oli aika raskas meloa. Olin ajatellut, että voisin kuvata vähän videota, mutta sivutuulessa kanootti pyörähti poikittain heti, kun melan nosti hetkeksi vedestä. Kun pääsimme ulos lahdelta, vasemmalta puhaltaneeseen tuuleen sekoittui vielä avomereltä vastakkaisesta suunnasta tullut aika iso maininki, niin että keskityin melomiseen ja suunnan pitämiseen kohti saaren kärkeä.

Noin puolimatkassa, vajaan tunnin jälkeen Simon oikea pohje alkoi krampata. Pysähdyimme sen verran, että Simo joi ja venytteli, niin että kramppi meni ohi. Jatkoimme matkaa kalastajien ja muiden aamukulkijoiden kanssa. Sansibarin lauttaa ei näkynyt, oli ilmeisesti mennyt saaren toiselta puolelta.

Vähän aikaa uinti näyttikin paremmalta, mutta sitten pohje jatkoi kramppailua ja vasenkin liittyi seuraan. Veneilijät olivat ihan lähituntumassa, niin että meillä ei sinällään ollut mitään hätää. Niinpä jatkoimme matkaa Bongoyon rantavesillä. Loppumatkan teki hauskemmaksi sentään se, että uidessa saattoi ihailla koralleja. Kun pääsimme rantaan, takana oli reilut pari tuntia uintia ja noin 6,5 kilometrin matka! Eikä yhtään haita.

Ja kuten kaikki tiedämme, Simo ei vähällä keskeytä. Nyt pohkeet olivat kuitenkin niin paketissa, että vaihdoimme Bongoyolla purjeveneeseen. Samanthaa ja Chrisiä eivät krampit vaivanneet, joten he jatkoivat Mbudjalle. Se pätkä oli vielä neljä kilometriä, mutta onneksi myötätuulessa. Samantha oli uinut aiemmin Bongoyolle, mutta Mbudjalle asti tällaisia uinteja ei aiemmin ole järjestetty. Chris puolestaan teki nyt keväällä täysmatkan Ironman-kisan, niin että hänen jaksamistaan ei kukaan epäillytkään.

Kun kaikki uimarit oli saatu veneisiin ja kanootit vetoon, suuntasimme takaisin Yacht Clubille, leppeästä kelistä ja ihanasta aamupalasta nautiskellen. 

Nyt oli Sansibarin lauttakin taas rantareitillään, paluumatkalla Dariin.

Nyrkin ja hellan välissä

Oliva on ollut tämän viikon lomalla, koska lähti etelään katsomaan sairaalassa olevaa tätiään, big Mamaa. Ja mikäkö tädin on sairaalaan vienyt? No yksi tansanialaisista kansantaudeista: väkivaltainen mies. Tädin kohdalla kyse ei ollut puolisosta vaan omasta pojasta: kun täti yritti keskeyttää miniän hakkaamisen, poika siirtyikin pahoinpitelemään äitiään. 

Big Mamalla on Tansaniassa paljon kohtalotovereita. Muutaman vuoden takaisen kansallisen tutkimuksen mukaan joka kolmas 15-49-vuotias nainen oli kokenut väkivaltaa viimeisen vuoden aikana. Naimisissa olleista naisista 44 prosenttia kertoi joutuneensa fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi omassa liitossaan.

Ikävä kyllä hyvin harva tekijöistä joutuu vastuuseen teoistaan. Samaisen tutkimuksen mukaan 54 prosenttia naisista ja 38 prosenttia miehistä uskoi, että miehellä on oikeus hakata vaimoaan - ihan vain siksi, että on tähän syystä tai toisesta tyytymätön. Ja koska sosiaalistaminen on mennyt hyvin perille, niin puolet pahoinpidellyistä vaimoista ei hakenut apua, kolmannes ei kertonut asiasta kenellekään.

Ja ne, jotka pyristelevät, eivät usein pääse helpolla. Kaksi nelikymppistä naistuttavaani on eronnut väkivaltaisesta miehestään, pitkän kaavan kautta. Heidän mukaansa muslimille eroaminen onnistuu - jos vain saa miehen eroamaan vaimostaan - mutta kristityille eroaminen on vaikeampaa. Vaikka virallista eroa on haettava oikeudesta, niin käytännössä eron kuitenkin myöntävät - jos myöntävät - uskonnolliset yhteisöt, joilla vihkimisoikeuskin on. Siis ymmärtääkseni. Asia tuntuu nimittäin olevan niin monimutkainen, että useiden keskustelujenkaan jälkeen en ole ihan varma siitä, miten eroaminen virallisesti tapahtuu. 

Mutta se, minkä olen ikävä kyllä ymmärtänyt, on että aivan liian nuoret tytöt joutuvat täällä naimisiin. Avioliittolain mukaan pojat voivat mennä naimisiin 18-vuotiaina ja tytöt 15-vuotiaina - tai oikeuden päätöksellä 14-vuotiaina. Ja jos tämäkin ei ole jo liikaa, niin perinteisen oikeuden mukaan alaikärajaa ei tunnu olevan. Koko maassa kaksi viidestä tytöstä avioituu ennen kuin täyttää 18 vuotta, joillain alueilla osuus on paljon suurempi. Ja tämä taas johtaa helposti siihen, että tytöt synnyttävät alaikäisinä, koulu jää kesken ja naiset jäävät taloudellisestikin riippuvaisiksi miehistään.

Väkivallalta eivät ole turvassa myöskään vauvat ja vanhukset. Vaikka sukuelinten silpominen on lailla kielletty, niin perinne jatkuu yhä etenkin maan syrjäisemmillä seuduilla. Yli kolmannes 15-49-vuotiaista naisista on silvottu 1-vuotiaana. Ja jos on kaikesta huolimatta selvinnyt hengissä, niin vanhoilla päivillään mamat voivat vielä tulla tapetuiksi noituusepäilyjen takia. Näitäkin tapauksia on satoja vuodessa.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tansanialla on kansallinen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen toimintaohjelma, poliisiasemille on palkattu näihin kysymyksiin keskittyviä poliiseja ja yleensäkin tietoisuus naisten oikeuksista leviää. Tätä työtä tuemme mekin esimerkiksi Tanzania Youth Alliance -järjestön (TAYOA) kautta. Suomenkin tuella TAYOA on perustanut naisiin kohdistuvaan väkivaltaan keskittyviä ”yhden luukun palvelupisteitä”, pitää yllä palvelupuhelinta, tuottaa nuorille valistusohjelmia ja paljon muuta.

Kaiken tämän jälkeen mietitte ehkä, mitä big Mamalle nyt kuuluu. Sitä mietimme mekin. Reilu viikko sitten, kun Mama vietiin klinikalle, hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Pienellä klinikalla ei luonnollisesti ollut mitään laitteita, joilla pään vaurioita olisi voitu tutkia. Kun Oliva lähti, Mama oli siirretty vähän isompaan terveyskeskukseen ja tilanne oli vähän parempi, mutta sydänongelmatkin vaikeuttivat toipumista. Tämän viikon tilanteesta emme tiedä.

Ps. Näissä väkivalta-asioissahan Suomikaan ei voi ylpeillä. EU:n tutkimuksen (2014) mukaan 30 prosenttia 18-74-vuotiaista suomalaisista naisista on joutunut nykyisen tai entisen kumppanin fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Harva sentään pitää väkivaltaa oikeutettuna, mutta kuitenkin häpeällisenä - ja siksi apu jää Suomessakin usein hakematta. (Tästä voi lukea lisää vaikkapa Amnestyn sivuilta.) 

12-vuotiaan juhlaviikot

No, nyt minä sitten olen kaksitoista, eikä se nyt sen kummemmalta tunnu kun olisi yksitoista. No, kyllähän se on aina kivempaa olla vanhempi. 

Ensin oli oikea syntymäpäiväni eli siis se päivä jona synnyin, jos joku nyt ei tätä ymmärrä (paitsi uskon kyllä että kaikki ymmärtää). Aamulla heräsin jo ennen laulua (eli siihen kun muu perhe tulee laulamaan ja antamaan lahjoja) se varmaankin johtui siitä koska edellisenä iltana en meinannut saada unta, koska olen odottanut nätitä synttäreitä erittäin paljon. Eikö teistäkin yksitoista kuulosta erittäin pieneltä kun taas kaksitoista aika paljon isommalta. No, sieltä ne sitten tuli, mutta vain yhden lahjakassin kanssa. Mä muistan kun ajattelin: onko tuossa kaikki lahjani?

Sitten sain kuitenkin aika tosi kivoja lahjoja: Ihanan mekon, afrikka korun, sekä paikallista suklaata, jonka söin samana päivänä. Hei, mä olen suklaan ystävä. En voinut sille mitään, se vain meni. Tämän kaiken sain aamulla, loput tulivat sitten illalla. No, koulupäivä meni ihan hyvin, mutta että olin iloinen kun se oli ohi. Hinguin isiltä koko matkan saisinko avata yhden lahjan kun tulen kotiin, mutta mitä hän sanoi: odota nyt, että päästään edes kotiin, niin katsotaan sitten. Tämän äskeisen lauseen olen kuullut isäni suusta erittäin monta kertaa. Kyllähän mä sain sitten avata yhden lahjan, kun äiti oli tullut, mutta ennen sitä sain lahjan naapuriltani, jonka olisi pitänyt tulla meidän kanssa illalla syömään, mutta sai vatsataudin, joten ei sitten tullut. No, häneltä sain Victoria’s Secretin ihanan hajuveden. Kun sitten pääsin avaaman äidin tultua sen luvatun yhden lahjan niin sain kaksi kirjaa. 

Nyt kuitenkin on vähän kutistettava tarinaa, koska minulla on aika paljon asiaa vielä kerrottavan, eli illalla menimme syömään toisen naapurimme Liisan kanssa ja siellä söimme ja savasin loput lahjani. Ihania:  lettikirja, koristepuu, eläinkokopuku, kynsilakkoja, koristetyynyliinoja ja penaali. Kiitos kaikille lahjojen antajille!

Seuraavana päivänä vein kakun kouluun ja se oli aika kivaa kun sain olla synttärisankari. 

Mutta nyt minun on pakko hypätä vähän eteenpäin, nimittäin puolitoista viikkoa, koska silloin pidin synttärijuhlat. Ensiksi pidin koululkavereille. Eli koulun jalkeen meille kotiin tuli neljä kaveria: Neema, Kisha, Phoenix ja Hillu. Ensiksi kävimme uimassa ja sitten söimme ja sitten leivoimme keksejä ja sitten tansimme ja kaikkea kivaa.

Yksi kavereistani, Hillu kuitenkin lähti illalla, koska hänellä oli aamulla pianotunti. Illalla katsoimme Rio 2. Sitten äiti sanoi että pitää mennä petiin mutta voimme silti jutella. No, arvatkaapa kuinka moni meistä jäi hereille. No, ei kukaan vaan kaikki nukahtivat heti. Aamulla kaikki heräsivät samaan aikaan ja sitten pelasimme, söimme aamupalaa ja menimme uimaan. Hillu tuli pianotuntinsa jälkeen takaisin, mutta kerkesimme vain uida ja sitten heidän vanhempansa tulivat hakemaan heitä.

Siinä olikin sitten sellaiset viisi tuntia ennenkuin seuraavat synttärit alkaisivat. Me siis lähdimme Wonder Workshopin myyjäisiin. Sieltä lähinnä ostimme tuliaisia mutta yhden asian sain sieltä, taulun jossa luki: Donut worry, be happy!

Sitten olivat toiset synttärit, sinne tulivat kaikki tuntemamme suomalaiskaverit tai ainakin ne jotka pääsivät tulemaan. Heiltäkin sain ihania lahjoja mutta niitä saatte ihastella kuvasta.

Yasmine, Natasha ja Lisa jäivät yökylään ja niin me sitten menimme nukkumaan. Aamulla heräsimme suht samoihin aikoihin, mutta yöllä Yasmine herätti minut koska olin rikkonut vesilasini yöllä. En kyllä itse herännyt siihen, mutta olenkin aika hyväuninen. Aamulla äiti ja isi lähtivät pyöräilytapahtumaan. Äiti tuli josku puolikymmeneltä koskaYamisne ja Natasha lähtivät silloin kotiin. Lisa jäi kuitenkin vielä iltapäiväksi. Iltapäivällä meillä oli rääppiäiset johon olimme kutsuneet kaverimme jotka eivät päässeet juhliini. 

Nyt on ne synttärit takana ja tuntuu jotenkin oudolta koska ei ole oikeen mitään mitä odottaa (paitsi joulu mutta se on vähän liian kaukana ja paluu Suomeen).

Muotitietoinen

Selasin muutama viikko sitten blogiamme taaksepäin ja huomasin selvän puutteen: ei mitään raportointia vaatteista.  Eikä myöskään ompelijastamme Binasta, jonka luona etenkin minä olen kuitenkin vieraillut harva se viikko. 

Ryhdyimme heti korjaaviin toimiin. Otollisten kuvausolosuhteiden löytämiseksi jouduimme kyllä tekemään pari työlästä kuvausmatkaa Darin ulkopuolelle, mutta onneksi myös Binan luona käyvät Liisa ja Nina suostuivat jakamaan tämän raskauden kanssamme. 

Joten tässä ne tulevat: tyylivinkit kesään 2016. Olkaa hyvät!

Ole rohkea! Yhdistä afrikkalaisia kuoseja pohjoismaiseen minimalismiin ja poikkeat valtavirrasta.

Lisää kimalletta! Sädehtivissä vaatteissa erotut eduksesi.

Virkistä itseäsi energisellä keltaisella! Sen voimalla konttorihommatkin sujuvat kuin tanssi.

Älä pönötä! Nauru pidentää ikää.

Vaihda haalariin! Elämä on paljon helpompaa.

Unohda ahdistavat juhlakuteet! Valitse vaatteet, joissa voi liikkua.

Ja ennen kaikkea muista asenne! Lopulta kyse ei ole vaatteesta, vaan siitä, miten sen kantaa.