Simo ja tytöt ovat olleet Suomessa jo muutaman päivän ja minä ihmettelen täällä hiljaista kotia. Täytyy varmaan alkaa soittaa Katy Perryä tai Antti Tuiskua ihan omasta aloitteesta.
Mutta hiljaisuuden voi tietysti täyttää myös toiminnalla. Niinpä lähdin eilen taas suosikkiseuduilleni keskustaan, vanhaan intialaiseen kaupunginosaan nauttimaan arkkitehtuurista ja arjen vilinästä. Tällä kertaa tytöt säästyivät historialta, mutta sain sentään Ninan ja Anna-Kaisan kavereikseni.
Darin historia alkaa oikeastaan vasta 1860-luvulta, kun Sansibarin silloinen sulttaani Majid päätti perustaa kaupungin rannalla olleen Mzizima-kalastajakylän tuntumaan. Sulttaanin mielessä siinsi strateginen kauppapaikka, jonka kautta tavarat kulkisivat mantereen sisäosista Aasiaan ja Eurooppaan. Stonetownin mallin mukaisesti hän rakennutti rannalle palatsin, linnoituksen, vierastalon, moskeijan ja tullin sekä rantaviivaa seuraavan rivin muita rakennuksia. Vision toteuttaminen jäi kuitenkin puolitiehen, kun sulttaani kuoli vuonna 1870 ja sulttaanikunnan kiinnostus Dariin lopahti. Rakennukset rapistuivat, mutta paikalle ehtineet arabit ja intialaiset jatkoivat kaupankäyntiä.
Kun saksalaisen kauppakompanian Hauptmann Leue saapui paikalle vuonna 1887, Darissa asui nelisen tuhatta ihmistä. Saatuaan rannan hallintaansa saksalaiset alkoivat rakentaa Darista Itä-Afrikan siirtomaansa pääkaupunkia. Kaupunkiin luotiin asemakaava, joka noudatti paitsi ajan tuulia myös rotuerottelun periaatteita: eurooppalaisten, aasialaisten ja afrikkalaisten alueet erotettiin visusti toisistaan. Saksan hävittyä 1. maailmansodan alueen hallinta siirtyi briteille, mutta kaupunkisuunnittelussa linja jatkui. Väestön lisääntyessä kaupunki alkoi tietysti kasvaa ylös- ja ulospäin, mutta saksalaisten luoma peruskaava luo keskustalle edelleen jämptin - ja aika monista afrikkalaisista kaupungeista poikkeavan - rakenteen.
Me otimme eiliselle kierrokselle oppaaksemme Sarah Markesin ihanan Street level -kirjan, jossa on piirroksia ja kirjoituksia Darin vanhoista taloista ja katujen kulttuurista. Jätimme väliin ainoan sulttaani Majidin ajalta peräisin olevan talon ja aloitimme saksalaisten 1890-luvulla rannalle rakentamasta eurooppalaisten sairaalasta. Kirjan mukaan nelikulmainen torni ja suippopäiset kaari-ikkunat heijastelevat aikakauden eurooppalaisia ja arabivaikutteita ja ovat tyypillisiä saksalaisen siirtomaahallinnon rakennuksissa.
Uteliaita kun olemme, emme tyytyneet vain kiertämään taloa vaan marssimme pokerina sisälle nykyisin syöpäsairaalan hallintosiipenä toimivaan rakennukseen. Ei ihme, että se on edelleen pystyssä, niin jämäkät ovat seinät ja lattioiden kiveykset. Käytävillä oli hiljaista, joten kipusimme ylöspäin tornia kohti. Ja mitä sieltä löytyikään: taannoisten vuosikymmenten potilasarkisto.
Jatkoimme matkaa kohti keskustaa ja seuraavia vuosikymmeniä. Matkalla pysähdyimme autiona olevan huvilan kohdalla. Huvilaa vartioivat maasait kertoivat talon olevan myös saksalaisajalta. Itsenäistymisen jälkeen talossa asui presidentti Nyereren lääkäri - ja pihalla on hänen autonsa. Miesten mukaan se on ensimmäinen Tansaniaan tuotu auto. Ehkä on, ehkä ei, mutta ihan ajokunnossa se ei ollut. Nykyisin talon omistaa Iringassa farmia pitävä amerikkalainen, joka aikoo kuulemma säilyttää talon, mutta suunnittelee pihalle hotellia.
Lopulta pääsimme kaupungin intialaiseen osaan. Alueella on hauskasti kaartuvia katuja ja tähtimäisiä risteyksiä - ranskalaisia vaikutteita, kertoo Markes. Ja mukavasti vilinää. Näille seuduille aasialaiset kauppiaat rakensivat talonsa jo vuosisatojen vaihteessa. Kun suvut vaurastuivat ja brittien lainsäädäntö muuttui, kerrokset lisääntyivät. Erityisesti 1930-luvun rakennusaalto toi alueelle useampikerroksiset, kauniisti koristellut talot, joissa on kauppatilat alakerrassa ja asuinhuoneistot niiden päällä.
1930-luvulta peräisin olevia taloja on keskustassa vielä jonkun verran jäljellä - tosin valtaosin aika huonossa kunnossa ja osin purku-uhan alla. Voi vain kuvitella, miten hieno alue on ollut silloin kun sitä eivät ole puhkoneet miljoonakerroksiset lasipalatsit. Pastellisävyt kertovat paitsi tyylistä myös valtion omistuksesta: itsenäistymisen jälkeen valtio nappasi taloja itselleen ja monen vaaleanpunaista tai valkoista seinää koristaa nykyään National Housing Corporationin leima.
Ikävä kyllä, monen talon parvekkeet on pilattu muuraamalla ne umpeen, lisähuoneiden tarpeessa. Monissa taloissa avoparvekkeisiin on lisätty myös koristeelliset - sinällään ihan hienot - metallitaokset.
Yhdessä 1920- ja 30-luvuilta peräisin olevassa talossa on erikoiset ulostyöntyvät parvekkeet hienoine puukoristeineen. Lähdimme tietenkin pyrkimään tännekin ja pienen suostuttelun jälkeen ovivahti päästikin meidät sisälle. Kävi ilmi, että yläkerrassa on nykyään opiskelijatyttöjen asuntola - mahtavalla paikalla ja näköalalla.
Toisen maailmansodan jälkeen rakentaminen alueella kiihtyi taas, jatkuakseen tasaisena 1950-luvulla. Modernismi valtasi yhä enemmän alaa täälläkin: on geometrisiä linjoja, nauhaikkunoita ja pyöreitä parvekkeita. Ihan kuin hienoimmissa funkkistaloissa. Tähtiristeyksissä julkisivut ovat kapeita ja korkeita ja vaikutelmaa lisäävät vielä usein pystysuorat linjat.
Aikamme taloja katseltuamme menimme lounaalle intialaiselle sulkapalloklubille. Näiltä seuduilta saa nimittäin myös mitä parhainta intialaista ruokaa! Kirjan kuvaamia taloja olisi ollut vielä paljon jäljellä, mutta meillä oli päivälle myös muita päämääriä: alueen kangas- ja pyyhekaupat. Minun ei tietenkään pitänyt ostaa enää mitään kankaita, joten ostin vain kaksi. Jotenkin kassimme olivat kuitenkin niin pullollaan, että palasimme autolle bajajilla, vuosikymmenten kerrostumia ihmetellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti