Kuin elokuvissa

Jäähyväisvierailumme ajankohta Sansibarille oli jo varhain merkitty saaren jokakesäisten filmifestifaalien mukaan. 19. kertaa järjestettävien filkkareiden teemakin oli kuin meitä varten valittu: Meidän matkamme.

Sansibarin Stonetown tarjoaa festivaaleille upeat puitteet; päänäyttämönä toimii vanhaan linnoitukseen rakennettu amfiteatteri. Linnoituksen sisällä on myös lava musiikiesityksille ja esitysten jälkeen voi pysähtyä iltapalalle linnoituksen edessä olevassa rantapuistossa. 

Esitysten välissä voi myös livahtaa vanhan maailmanperintökaupungin kapeille kujille, joiden elämä on jo itsessään kuin elokuva. Sokkeloista löytyy myös monenlaista festivaalin yhteyteen järjestettyä ohjelmaa. Itse eksyimme muun muassa kahvilaan, jossa saattoi lounasta nauttiessaan katsella valitsemaansa elokuvaa. 

 

Entä sitten itse festivaalin elokuvat? Tiivistettynä sanoisin: vähän rakkautta mutta vielä vähemmän anarkiaa. Pääosassa oli tietysti itäafrikkalainen ja etenkin tansanialainen elokuva. Perjantaipäivä, jolloin olimme koko päivän paikalla, oli omistettu pelkästään näille elokuville. Vaikka rahoitus on tiukassa, on Tansanian elokuvatuotanto kasvanut viime vuosina, ja joidenkin lehtitietojen mukaan se työllistäisi jo 50 000 ihmistä. Kasvua vauhdittamaan paikallinen televisioyhtiö aloitti viime vuonna oman kanavan pelkästään tansanialaiselle tuotannolle.

Jonkinlaista etukäteisselvitystä yritin tarjonnasta festivaalin nettisivujen avulla tehdä, mutta kuvaukset olivat aikalailla niukkoja eikä isosta osasta ollut mitään tietoja. Päädyin lopulta katsomaan ruandalaisen elokuvan sisällissodan jälkeisestä vaikeasta sovinnosta sekä tansanialaisen tarinan aikuisesta miehestä joka palaa koulun penkille suorittamaan peruskoulun loppuun. Koska aikataulut eivät menneet ihan ohjelman mukaisesti, sain katsoa myös loppuja muutamasta muustakin elokuvasta, kuten esimerkiksi maasai-taustaisen tytön paluun kotikyläänsä pyytämään kylänvanhemmilta lupaa mennä naimisiin ei-maasain kanssa. Milma jäi vielä perjantai-illan päätteeksi katsomaan rankan kuvauksen toisesta kotikyläänsä palaavasta jo naimisissa olevasta, elämässään menestyneestä naisesta, jonka entinen poikaystävä raiskaa ja joka tämän seurauksena joutuu sekä nykyisen miehensä että perheensä hyljeksimäksi.

Rankkoja ja vakavia aiheita. Mutta elokuvallinen käsittelytapa saa eurooppalaiseen ”vakavaan” elokuvaan tottuneen hämmentymään. Tansanialaista elokuvan tyyliä hallitsee niin sanottu bongo-elokuva.  Vasta perustettu tv-kanavakin on nimeltään Maisha Magic Bongo. En voi sanoa olevani tyylin asiantuntija, mutta näkemäni perusteella kaikille näille elokuville oli leimallista ihmisten välisten henkilökohtaisten konfliktien vahva dramaattinen käsittely, joka tuo mieleen kummallisen yhdistelmän bollywoodia ja ”kauniita ja rohkeita”. Jopa kaikkein vähäisimpienkin sivuhenkilöiden osalta piti mukaan saada edes yksi kohtaus heidän perheensä sisällä vallitsevasta konfliktista, vaistoinkäymisestä tai jännitteestä, vaikkei tällä ollut elokuvan tarinan kannalta mitään merkitystä.

Tyypillistä oli myös vahvan valistuksellinen ote. Kaikella sosiaalisten konfliktien mikrokuvaamisella tuntui olevan tarkoitus opettaa katsojaa, sillä elokuvan loput olivat lähes poikkeuksetta aina yhtä suurta sovintoa. Maasai-tytölle heltiää naimalupa ja sulhanen sekä erinäinen joukko välikäsiä saa lopulta maasai-kylän hyväksynnän. Ruandan sisällissodassa eri puolilla olleet lapsuudenkaverit palaavat muuraamaan aikoinaan aloittamaansa yhteistä pihamuuria. Koulun penkille palannut aikamies saa lopulta myös lasten vanhempien hyväksynnän, kun on ensin sovitellut pari perhekriisiä, auttanut yhden äidin sairaalaan, saanut yhden rakkarin takaisin koulunpenkille ja auttanut luokkansa voittoon koulun tietokilpailussa. Anteeksi saa myös hänen paras kaverinsa, joka oli päätynyt sänkyyn hänen mielitiettynsä kanssa. Vain Milman katsomassa Aisha-elokuvassa raiskatun naisen elämä ei palaudu enää ennalleen eikä sovintoa tule.

Bongo-tyylin sisällä valintamme osuivat kuitenkin aika hyvin, jos mittariksi ottaa festaripalkinnot. Omassa bongo-elokuvien sarjassa Aisha sai parhaan ohjaajan, naisnäyttelijän ja tuottajan palkinnot. Parhaan miesnäyttelijän palkinnon taas nappasi yksi Tansanian suosituimmista tämän hetken bongo-näyttelijöistä Salim Ahmed Gabo. Esiintyi täälläkin useammassa elokuvassa mutta palkinto tuli roolista kouluun palaavana aikamiehenä. Festivaalin kokoillan elokuvien pääpalkinnon vei kenialainen Watatu, joka kertoo muslimiradikalisoitumisesta Mombasassa. Elokuva on puolidokumentaarinen ja sen käsikirjoittamiseen ovat osallistuneet myös Mombasan asukkaat. Parhaan lyhytelokuvaopalkinnon vei ruandalainen kuvaus albiiinotytön kamppailusta perheensä ja yhteisönsä taikauskoisia ennakkoluuloja vastaan (paha ongelma myös Tansaniassa, jossa albiinojen osuus väestöstä on jostain syystä yksi maailman suurimmista mutta jossa albiinoja yhä vainotaan ja tapetaan jopa kymmeniä vuodessa).

Erikoista oli myös seurata paikallisen yleisön reaktioita. Joskus tuntui että vakavan aiheen kannalta naurut ja kannustushuudot tulivat arvelluttavissa kohdissa. Esimerkiksi kun joku tunnustaa osallistuneensa tyttöjen seksuaalliseen pahoinpitelyyn. Elokuvien jälkeiset keskustelun olivat myös mielenkiintoisia, kun tekijät varsin avoimesti puolustivat valitsemaansa bongo-tyyliä, koska tansanialainen yleisö kaipaa konflikteja ja perhedraamaa – ja opettavaista otetta. 

Hassu kokemus oli myös festareiden ainoan suomalaisdokkarin näytös. Elokuva kertoi tansanialaisen tyttöfutisjoukkueen matkasta Hesa-cupiin, ja siitä miten turnauksen jälkeen iso osa joukkueen pelaajista jätti jalkapallon yksi kerrallaan. Yksi tuli raskaaksi, yksi lähti opiskelemaan muualle, moni ei vain kestänyt sosiaalista painetta ja luopui jalkapallosta, jonka ei yleisesti katsota sopivan tytöille. Katsomossa oli meidän lisäksi vai kaksi muuta suomalaista ja minulle ainakin elokuvan toteava ja vähemmän opettava tyyli oli mukavan raikas tuulahdus kaiken bongoilun keskellä. Mutta hauskinta oli, että elokuvan loputtua järjestäjien edustajan oli pakko aloittaa opettavainen luento siitä, mitä elokuvassa oikein käsiteltiin ja miksi on niin tärkeää antaa lapsille mahdollisuus. Me suomalaiset hipsimme vähin äänin ulos salista ja jätimme kaverin paasaamaan tyhjille penkkiriveille.

Lopuksi maininnan ansaitsee perjantain illallinen, jonka nautimme upeasti vanhan kaupungin kattojen yllä. Kolme ruokalajia paikallisen muusikkoryhmän säestämänä oli kuin filmitähtien elämästä... Tai ehkä meidän kohta päättyvä matkamme vain on kuin elokuvasta.