Vähiin käy ennen kuin loppuu. Tämän viikon jälkeen työpäivät voi laskea yhden käden sormilla ja edessä on viimeinen viikonloppu. Mutta sen kunniaksi täällä konsertoikin huomenna pitkäaikainen suosikkimme, zimbabwelainen Oliver Mtukudzi! Mikä tuuri!
Simon ja tyttöjen lähdön jälkeen kotona on ollut kovin autiota. Koneessahan lähtivät paitsi ihmiset myös seitsemän laukullista tavaroita... Ja kaksi laukkua oli lähetetty jo Marin ja Ullan matkassa. Taulut taas pakattiin kesäkuussa lähteneeseen suomalaiskonttiin ja kukat piti raahata parvekkeelle muurahaispesäepisodin seurauksena. Onneksi harjottelijamme Jesse sentään muutti meille pariksi viikoksi asumaan, niin ei ala sentään pelottaa tyhjässä asunnossa.
Vaikka juuri mitään ei periaatteessa ole jäljellä, niin jostain kumman kätköistä tavaroita kuitenkin vain jatkuvasti ilmaantuu. On astioita, jatkojohtoja, pöytälamppuja, simpukoita, tyynyjä, pyykkikori ja ties mitä. Ja sitten tietenkin vaatteita ja kenkiä sekä lakanat, kirjat ja videot, jotka eivät mahtuneet aiempiin lähetyksiin. Onneksi tyttöjen kaveri Lisa otti vastaan erinäiset pahviaskartelut, tallin, akvaarion ja barbien huonekalut, ja matto ja pyöräkin löysivät hyvät kodit.
Onneni on, että edustustossa aloittanut Nina muuttaa perheineen aluksi tähän asuntoon, niin että voin jättää hänelle kauppaamani (ja kaikki muut jäljellä olevat) tavarat tänne odottamaan… Koska kuitenkin veikkaan, ettei Nina varsinaisesti odota epämääräisten kamojen setvimistä, olen jatkanut omaisuuden hajauttamista ympäri kyliä. Todellista KonMari-toimintaa siis. Tuskin maltan odottaa, että pääsen jatkamaan tätä kotona Helsingissä!
Tänään oli vuorossa Olivalle menevä lasti. Meidän oli tarkoitus tehdä reissu jo silloin kun Simo ja tytöt olivat vielä täällä, mutta emme mahtuneet autoon kirjoituspöydän kanssa. Tänään kuitenkin pääsin käymään Olivan kotona ja tapasin lähes koko perheen. Lapset kotiutuivat yksitellen koulusta, heidän lomansa on jo ohi.
Oliva ja hänen miehensä ovat itse asiassa löytäneet toisensa Suomen ansiosta. Molemmat olivat nimittäin aikanaan töissä suomalaisten asuinalueella Onnelassa. Nykyisin he asuvat melkein 50 kilometrin päässä Mbezissä, jonne rakensivat talon vajaat kymmenen vuotta sitten. Talon kulmalla kaakattavat ankat, tontin yhdelle laidalle on valmistumassa rakennus pientä kauppaa varten ja toisella laidalla on kanala broilereiden kasvatusta varten. Juuri nyt se oli tyhjillään, koska ensimmäiset kanat on myyty tällä viikolla. Monenlaista on ihmisen täällä yritettävä, jos mielii pärjätä.
Me joimme limsat ja juttelimme alueen ongelmista sekä presidentti Magufulista. Kun lähdin kotiin, oli mieleni monta murhetta raskaampi. Mutta tiedän ainakin mitä tehdä lopuille astioille. Olivan perheelle on niistä varmasti enemmän iloa ja hyötyä kuin minulle olisi muutamasta kympistä, jotka saisin jos myisin ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti