Tervetuloa Suomeen!

On maanantaiaamuyö puoli kolme. Olemme Kielon kanssa Kuopion yliopistollisen sairaalan vuodeosastolla. Emme saa enää unta ja alamme seurata Rion kisoja. Hoitaja on juuri käynyt ottamassa ties monettako kertaa verinäytteet ja tuskitellut kun taas pitää käsin nimikoida sen seitsemän näytelasia. Ja voi, nyt uhkaa sormenpään pistohaava jo hyytyä vaikka vasta puolilla laseista on verinäyte. 

Mitä ihmettä me täällä oikein tehdään?

Saavuimme Suomeen jo toista viikkoa sitten mutta kotiinpaluu on ollut sen verran matalalentoa ettei ole tätä ennen ehtinyt kirjata edes päällimmäisiä kokemuksia. Suuri elämys kotiinpaluu kuitenkin on ollut. Monella tapaa!

Matka meni kaikin puolin hyvin. Lennot olivat ajallaan ja Istanbulin lentokentällä oli rauhallista. Vallankaappauksen jälkeisen rauhan varmistivat lentokentän vartiotorneissa päivystävät sotilaat. Bussin kaartaessa kohti konetta mietin, että mitähän kuuluu maan yliopistoissa työskenteleville tuttavilleni. Vieläköhän ovat maassa?

Lukuisat matkalaukkummekin tulivat kaikki turvallisesti perille ja saimme ahdettua ne yhteen taksiin. Kotona kaikki oli vuokralaisten jäljiltä hyvässä kunnossa. Mutta kuinka pieneltä asunto tuntuikaan Darin ilmavan ja tavaroista paljon tyhjemmän mererantasviittimme jälkeen. 

Oma koti kultainen. Kielo kiersi huoneesta toiseen ja hipelöi kaikki kaapit ja ovenkarmit kuin varmistaen, että muistot kodista ovat ihan oikeasti olemassa. Pihalle oli myös pakko päästä, kokemaan sitä kaivattua liikkumisen vapautta, joka Darissa oli lapsille niin rajattua. Kaisla kiersi leikkipuistot ja koulun pihat. Kielon oli illan hämyssä pakko päästä vielä metsään!

Aamulla minun oli taas pakko päästä käymään mökillä. Kielo sai kaveriksi mukaan Helmin ja kyllähän oli kiva tavata pitkän ajan päästä. Kaisla jäi kotiin pitämään vastaanottoa omille kavereilleen. Mahtavan kukoistavana löytyi puutarhakin, kiitos "lomittaja"puutarhurimme Pasin. Pasi oli tehnyt mukavia kukkaistutuksia. Puut nuokkuivat omenien painosta. Vattupuskat loistivat punaisista marjoista. Eikun poimimaan ja pakastamaan, Milma kun oli niin huolissaan marjatilanteestamme. Ei tarvitse olla enää. Loput marjat oli pakko keittää hilloksi kun ei pakkaseen enää mahtunut. Onneksi kova marjanpoimija, veljeni vaimo Michi tuli perjantaina Itävallasta auttamaan.


Perjantaina jouduin lopulta toteamaan ettei Tansaniasta hankkimani puhelin suostu toimimaan Suomen sim-kortilla. Siis hankkimaan taas uutta puhelinta.Hankaluuksia aiheutti se, että kun jossain vaiheessa olimme keskittäneet liittymiämme niin ne oli laitettu Milman nimiin, joten en päässyt ilman valtakirjaa hallinnoimaan liittymääni.Saati että olisin saanut uuden puhelimen vaatiman pienemmän sim-kortin. Ja tämänhän tietysti tajusin vasta myymälässä. Ja Milma oli perjantain kunniaksi poistunut töistä ja mennyt vissiin hierontaan ettei edes whatsappilla saanut kiinni.

Eipä siinä, hoitelin asioita Kielon puhelimella. Ja asioitahan riitti. Muun muassa piti olla yhteydessä "kuriireihimme", jotka olivat tuoneet laukuissaan tavaroitamme ja käydä hakemassa niitä ympäri kaupunkia. Ainoa ongelma oli se, että ainut Kielon puhelimeen sopiva laturi jäi Milmalle ja akku alkoi uhkaavasti hiipua. Lopulta kirosin myös lasten liittymiin asettamiamme rajoituksia, kun puhelin kieltäytyi soittamasta taksia, jota tarvitsin keruukierrokselle. Oli ajettava pyörällä taksiasemalle ja pyydettävä taksi mukaan. Nuori ulkohelsinkiläinen kuski ei myöskään tuntenut Helsingin katuja ilman navigaattoria, eikä navigaattori tuntenut Kalasataman poikkeusjärjestelyjä. Kiersimme kolme kertaa Sörnäisten ympäri, ennen kuin löysimme reitin kohti ensimmäistä hakupaikkaa.

Kotiinpaluun odotusta ja kaoottisuutta kuvaa hyvin myös se, kuinka Tansanian  suurlähettiläämme paperit löytyivät lopulta Kielon huoneen niin sanotusta "poistokirjojen" pinosta. Kielo kun aloitti lähes heti sisäänpäästyään huoneensa kuntoon laittamisen, mikä tarkoitti kaikkien turhien vaatteiden ja tavaroiden poistoa, jotta uudet Tansaniasta hankitut mahtuvat sisään. Ja näin meillä oli  puoliksi purettujen laukkujen seassa erinäisiä pinoja Kielon "hylkäämiä" mekkoja, kirjoja, leluja, huonekaluja (Kielon kunniaksi on sanottava että hän ajatteli, että ehkä Milma haluaa näistä mekoista joitain säilyttää, vaikkei hän itse mekkoja enää pidä). Ja näinhän ne valtionpaperit sitten päätyivät kuriirina toimineen suurlähettilään laukusta meidän tavaroiden joukkoon ja samaa tietä Kielon poistopinoon, josta hetken pengottuani ne sitten löysin.

Viikko sitten sunnuntaina tytöt lähtivät sitten Raimo-ukin ja Helin matkailuauton kyydissä Nilsiään. Matkaseurana olivat Itävallan serkut matkalla Elli-mummun luokse. Minä jäin hoitamaan asioita ja seurasin perässä junalla tiistaina. Sitten pääsimmekin kaikki nauttimaan rantasaunasta ja kirkkaasta järvivedestä. Kunhan saimme porukalla laitettua ensin laiturin paikalleen. Parempi myöhään kun ei ollenkaan.

Tarkoituksenani oli osallistua  viikonloppuna Tahkon triathlon-kisaan. Ja niinpä koitin paikata Tansaniassa hyvästä syystä ajamatta jääneitä pyöräilykilometrejä edes hiukan ja otin tuntumaa järviveteen ja märkäpukuun.

Ja vaikka perjantaina olo tuntui kumman huteralta niin lauantaina lähdin kisaan mukaan taktiikalla "pole, pole" eli maltilla mennään. Ja kyllä taktiikalla maaliin pääsin vaikka en tiedä mihin ne Darin juoksutreenit olivat kadonneet. Eivät kantaneet askelta ainakaan Tahkon maisemissa. Ehkä ilmastonvaihdos sotki elimistön, sillä maaliviivan jälkeen oksensin urheilugeelit ja suolakurkut asvaltille. Ei niin kunniakas maaliintulo kuin kuvasta voisi päätellä.

Mutta minun hikoillessa Kielon lämpötila nousi iltaa kohti oikein kunnolla. Yöllä tyttö oli kuin lämpöpatteri ja valitti päänsärkyä, joten ei ollut oikein muuta mahdollisuutta kuin varmistaa vielä kerran malariatilanne. Näihin testeihinhän me olimme tottuneet. Vähäisestäkin oireesta oli hyväksi tavaksi tullut mennä klinikalle ottamaan kymmenessä minuutissa tehtävä testi. Ihan varmuuden vuoksi.

Tällä mielellä menimme siis päivystykseen Kuopion yliopistosairaalaan. Varmuuden vuoksi soitin vielä etukäteen, että tiedetään toimia oikein näinkin eksoottisen tapauksemme kanssa. Hoitajan ohjeet olivat yllättävän selkeät ja homma tuntui selvältä. Ainakin selvemmältä mitä olin monilta muilta kuullut malariatutkimuksistaan Suomessa.

Mutta selvyys loppui sillä sekunnilla kun astuimme sairaalan päivystykseen. Asiamme kuultuaan yliopistosairaalan vastaanottohoitaja passitti meidät vieressä olevaan Kuopion terveydenhoidon akuuttilääkäriin. Jäimme jonoon odottamaan ilmoittautumisvuoroamme. Onneksi aulan telkkarista tuli olympialaisia. Hetken kisauutisia seurauttuamme pääsimme lopulta ilmoittautumaan vaikka malariatesti herätti heti tämänkin hoitajan epäilyksen, että emme kuuluisi tälle terveydenhuollon puolelle. Puolustauduin, että tänne meidät tuolta sairaalan päivystyksen puolelta juuri passitettiin. Jäimme odottamaan pääsyä akuuttilääkärin vastaanotolle. Ehdimme katsoa jälleen tovin olympiatennistä kunnes pääsimme lekurin pakeille. Peruskysymykset kysyttyään, kurkun ja korvat katsottuaan, keuhkot kuunneltuaan hänellä ei kuitenkaan ollut juuri sanottavaa, koska malariatestit tehdään hänen mukaansa sairaalan puolella. Eli palasimme olympiatenniksen pariin.

Seurattuamme hetken jo naisten rugbya meidät ohjattiin akuutin puolelta takaisin sairaalaan päivystykseen odottamaan ilmoittautumista, nyt tälle sairaalan puolelle. Tässäkin aulassa tuli olympialaisia, joten jatkoimme rugbyllä. Japani oli helisemässä Iso-Britanniaa vastaan. Pääsimme ilmoittautumaan ja kerroimme voinnin ja henkilötiedot jo kolmatta kertaa. Huoneen yhdessä laidassa yksi hoitaja kirjasi tietoja yhteen koneeseen ja toisessa toinen odotti toisen koneen ääressä, että tiedot on kirjattu systeemiin. Koneiden väliseen kolmen metrin etäisyyteen meni tiedoilta useampi kymmenen minuuttia. Lopulta olimme systeemissä ja meidät ohjattiin sairaalan uumeniin odottamaan pääsyä sairaalan lasten lääkärille. Tässä aulassa pääsimme seuraamaan olympiavoittaja Satu Mäkelä-Nummelan haulikkoammuntaa.

Satun ampuessa toisen pummin meidät kutsuttiin lastenhoitajalle ja toistimme jo moneen kertaan toistetun ja hetken päästä toistimme vielä kerran kun pääsimme vihdoin lastenlääkärille. Lääkäri oli printannut pöydälle ohjeet malariaa varten. Ne olivat juuri niin tiukat kuin olin kuullut huhuja. Epäilyksestä otetaan sisään osastolle, jossa tehdään kolme testiä kuuden tunnin välein. Kerroin vähän kevyemmistä menettelytavoista, joita sovelletaan maissa, joissa malariaa oikeasti hoidetaan vuosien rutiinilla. Lääkäri oli ymmärtäväinen ja antoi Helsinkiä konsultoituaan mahdollisuuden lähteä eka testin jälkeen kotimatkalle ja menemään lopputestejä varten osastolle Helsingissä. Pohdimme hetken. Kello oli jo lähes viisi illalla eli emme päässeet enää kotimatkalle, joten samahan se oli jäädä tännekin yöksi. Saadaanpa lisätestit saman tien otettua eikä tarvitse Helsingissä enää käydä tätä rulijanssia.

Ja niin meidät kuljetettiin syvemmälle sairaalaan ja lopulta lastenosaston huoneeseen, jossa meille molemmille oli jo pedattu valmiiksi sängyt. Naurettiin Kielon lastensänkyä, ja lopulta vaihdosta tullut yöhoitajakin huomasi, että taitaa olla sänky vähän pieni tälle tytölle. Kuumetta oli toki vieläkin mutta muuten Kielon kunto alkoi jo hyvin kohentua. Iltapalakin maistui. Minulla taas päivän syömättömyden jälkeen maha kurni aivan kauheasti, mutta onneksi Suvi-sisko toi kohta evästä ja yötarpeita. 

Saimme telkkarinkin toimimaan ja niin pääsimme mukaan Kielon odottamaan Rion kenttäratsastukseen. Mikäs tässä, tuumasimme. Kohta tultiinkin jo ottamaan toista testiä. Nukahdimme Saksan ja Etelä-Korean jalkapallopeliin herätäksemme aamuyöstä kolmatta testiä varten. Kun emme saaneet enää unta, jatkoimme suoran uintilähetyksen seuraamista. Kielon lämpökin oli nyt laskenut kokonaan ja saimme ihailla upeita maailmanennätyksiä.

Aamulla sisään ryntää vielä kerran kokonainen kolonna kandeja ja kuunnellaan keuhkot vielä kerran. Paha paikka suomalaiselle systeemille, sillä lopullista syytä kuumeseen ei kaikista kokeista huolimatta tunnu löytyvän. Mutta ei kai sitä tervettä tyttöä täälläkään voi pitää.

Hetken päästä kolonnan poistuttua hoitaja tuo lopulliset testitulokset ja nyt se on aivan varmaa: malariaa se ei ainakaan ole. Saamme luvan lähteä kotiin. 10 minuutin sijaan tämän tuloksen saamiseen aikaa meni vuorokausi. Onhan se hyvä, että perusteellisesti tutkitaan, mutta kirjoitinko joskus miten jotkut asiat hoituivat niin monimutkaisesti Tansaniassa?  Jos Tansaniassa jokainen malariaepäilys tutkittaisiin tällä pieteetillä, olisi suurin osa väestä jatkuvasti sairaalassa.  

Joka tapauksessa alan todella tuntea olevani taas Suomessa ja muistelen, että ennen Tansaniaan lähtöä täällä oli kohistu jostain Sote-uudistuksesta. Liekö vielä hengissä. Ja oliko yksi uudistuksen tavoitteista, että potilas/asiakas saa sujuvasti yhdeltä luukulta palvelua?