Pimeä on jo laskeutunut viimeisen viikonloppuni ylle. Kello on vasta seitsemän, mutta silmät lupsuvat kuin keskiyöllä. Viikonlopun monet huvit alkavat selvästi vaatia veronsa.
Eilen lauantaina jatkoimme Anna-Kaisan kanssa kaupunkikierrosta. Nyt aloitimme vähän keskustan ulkopuolelta Ilalasta, jonka torilta saa käsin painettuja batiikkikankaita. Retkemme meinasi kuitenkin loppua alkuunsa, kun jonossa seisoessamme poliisi naputti napakasti ikkunaan. Olin juuri kuvaamassa edessä olevaa tilannetta ja ajattelin, että poliisi hermostui siitä. Mutta ei, olin vahingossa kääntynyt oikealle risteyksessä, jossa niin ei saanut tehdä.
”Madame, ettekö te ollenkaan seuraa liikennemerkkejä! Tuosta olisi voinut seurata vakava vaaratilanne! Tästä tulee teille kyllä sakot! Antakaa minulle ajokorttinne!” Poliisi puhui sellaista tahtia, etten meinanut saada suunvuoroa. Sinällään hyvä, koska minähän en ole tullut hankkineeksi paikallista ajokorttia ja kaikki muutkin henkilöllisyyspaperit olivat jääneet kotiin. ”Mitä, teillä ei ole ajokorttia mukana! Nyt lähdetään poliisilaitokselle!”, poliisi kailotti ja hyppäsi auton takapenkille (mitä hän ei saisi tehdä).
Minuakin alkoi jo vähän harmittaa, kun ajattelin, että nyt menee koko päivä hukkaan poliisilaitoksella. Ajattelin kuitenkin, että parasta vain pyytää kovasti anteeksi. Kun poliisi jatkoi kyselyä, totesin olevani töissä Suomen edustustossa. ”Mitä, missä edustustossa? Suomen?”. Kymmenen sekunnin hiljaisuus. ”Tämä saa olla viimeinen kerta! Jättäkää minut pois kyydistä!” Ja niin poliisi hyppäsi ulos ennen kuin ehdimme tajuta tilanteen olevan ohi. Mutta kerrankin diplomaattistatuksesta oli jotain hyötyä.
Ja niin pääsimme kuitenkin kaupungille. Tällä kertaa tavoitteenamme oli nähdä muutama erityisen art deco -henkinen talo sekä le Corbusierin innoittamaa modernismia. Niiden loistokkuuden saattaa edelleen aistia, vaikka vuosikymmenet ovatkin syöneet etenkin lasitiiliä.
Tälläkin kertaa kirjasta oli hupia monelle. Meillä oli monta hauskaa hetkeä, kun tunnistimme taloja yhdessä muiden kulkijoiden kanssa.
Kirjan ansiosta päädyimme myös vapaustaisteijoiden aikanaan suosimaan New Zahir -kahvilaan. Sielläkin tarjoilijoita huvitti kovasti nähdä kahvilan kuva kirjassa. En tiedä, mitä Malcolm X, Che Guevara tai ANC:n johtajat täällä aikanaan joivat, mutta me otimme ihanat hedelmämehut.
Talojen katselun lomassa nautimme katuelämästä ja saimme toteutettua myös yhden toiveistani: bussimatkan Darin uusilla Rapid Transit -busseilla. Näitä sinisiä kiitäjiä varten on varattu omat kaistat ja rakennettu uudet bussiterminaalit, lippu on puolet perinteistä dalladallaa kalliimpi. Nyt linjoja on vasta muutamilla pääteillä, mutta täytyy toivoa, että reittejä tulee pian lisää. Systeemi toimi hienosti, kiitokset siitä Maailmanpankille.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä ihastelemassa 1950-luvulla rakennettuja huviloita, jotka nekin ovat nykyään valtion omistuksessa. Ehkä hyvä niin, ovat ainakin tähän asti säästyneet lopulliselta tuholta.
Lopulta yöllä vuosia odottaneen aika palkittiin, kun zimbabwelainen Oliver Mtukudzi kiipesi lavalle East African Wibes -tapahtumassa. Ja kyllä jaksoikin setä hienosti laulaa!
Ettei olisi lepäilyksi mennyt tämäkään päivä, olin varannut aamuksi ajan pedikyyriin ja jalkahierontaan. Hieronta oli taas niin ihanaa, että olisin voinut ottaa tuplasetin samaan syssyyn. Mutta pois se mielestä, oli aika lähteä lounaalle Kaislan kaverin Hillun kotiin. Kevään aikana olemme ystävystyneet Hillun äidin Faridan sekä Kishan äidin Suzanin kanssa ja nyt Farida oli järjestänyt sunnuntailounaan ennen lähtöäni. Oli tosi mukavaa ja lopuksi otettiin ryhmäkuva - niin kuin kaikkien pätevien kokoustenkin päätteeksi täällä tehdään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti