Meillä arki rullaa nykyään pitkälti apulaisemme Olivan ansiosta. Oliva on meillä maanantaista perjantaihin, kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä. Sinä aikana hän laittaa ruoan, tiskaa, siivoaa ja pesee pyykkiä. Todella ylellistä, sanon minä.
Mutta luksusta tai ei, niin täällä apulaisen palkkaamista ei tarvitse edes miettiä - on hyvin toimeen tulevan velvollisuus työllistää muita. Omakotitaloissa asuvat pyörittävät usein kokonaista apulaisten armeijaa: on vartijoita, puutarhureita, siivoojia ja lastenhoitajia. Ja apulaisten kotona ketju usein jatkuu: myös Olivan kotona käy joku rouva auttamassa.
Avun hankkiminen on mahdollista, koska työ on täällä todella halpaa. Virallinen minimipalkka on vain noin 150 euroa kuussa - ja aika moni ei maksa apulaisille sitäkään. Me maksamme Olivalle palkan + matka- ja ruokakorvaukset, joista tulee yhteensä noin 250 euroa kuukaudessa. Olemme myös maksaneet lääkäri- ja lääkekuluja ja kertaluontoisesti lasten koulumaksuja. Ja näiden lisäksi olemme lainanneet rahaa esimerkiksi Olivan äidin sairaskuluihin. Toimimme siis myös pankkina.
Oliva solahti osaksi arkeamme nopeasti ja helposti. Eikä ihme: hän on ollut suomalaisten kanssa yli 10 vuotta. Ihan aluksi Oliva oli mennyt tuuraamaan tuttuaan suomalaisten asuinyhteisöön Onnelaan, mutta sovittu kuukausi venähti vuosiksi. Onnelan vierastalolta hän vaihtoi yhdelle suomalaisperheelle ja kun he lähtivät maasta, seuraavalle. Meille Oliva tuli samassa paketissa sijaisuuden kanssa. Vapaansa aikana Kati ei tarvitse kahta apulaista, joten sovimme, että Oliva on sen ajan meillä.
Oliva siis tietää ja tuntee suomalaisten metkut. Ja meidän onneksemme hän ei ole seiniä pitkin hiipivä hiirulainen vaan enemmänkin topakka taloudenhoitaja - ehkä suomalaisten kanssa vietettyjen vuosien ansiosta. Pullaa Oliva ei ihme kyllä osaa kuitenkaan paistaa. Kun minä illalla sanon tutaonana kesho (nähdään huomenna), Oliva huikkaa että heippa.
Niin ihana kuin Oliva onkin, niin kyllä apulaisen kanssa eläminen on vaatinut myös aikamoista opettelua. En edelleenkään osaa istahtaa sohvalle silloin kun Oliva on täällä - tuntuisi ihan kummalta olla vain, kun toinen puuhaa ympärillä. Juttelemme myös paljon - osin siksi, että se on mukavaa ja osin siksi, että hiljaa oleminenkin olisi minusta epäkohteliasta.
Mutta näitä käytännön juttuja paljon vaikeampaa on kotiin tuleva eriarvoisuus. Oliva perheineen asuu Darin esikaupungissa, kahden makuuhuoneen talossa. Mies käy myös töissä, mutta kuuden alle 18-vuotiaan lapsen elättäminen ja kouluttaminen on tiukkaa - kotona asuvat heidän yhteiset 6- ja 8-vuotiaat lapsensa, miehen aiemmasta liitosta olevat 9- ja 12-vuotiaat lapset sekä Olivan 15- ja 17-vuotiaat veljet. Kun joku sairastuu, kuukauden kassa on hetkessä sekaisin. Ja etenkin nuorimmat lapset ovat kyllä sairastaneetkin - heidän asuinalueellaan sadekausi tuo ihan eri vitsauksia kuin meillä täällä länkkäreiden niemimaalla, kerrostalon turvassa.
Saa nähdä kuinka meille kotiin palatessa käy. Pyykkäämistä harrastan kyllä edelleen ja kaupassa käynnin hoidamme osittain me, mutta Olivan ansiosta ainakin minä olen lopullisesti regressoitunut ruoanlaiton suhteen. Joulukuussa yksin ollessani taisin keittää vielä pari kertaa spagettia, mutta sen jälkeen en ole joutunut taipumaan puuroa suurempiin suorituksiin. Simo on jonkun kerran laittanut ruokaa Olivan ollessa kipeänä – viimeksi lasten pitkään kinuamaa makaronilaatikkoa. Mutta miten selviämme taas siivoamisesta - sitä en tohdi ajatellakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti