Jäähyväiset merelle Sansibarilla

Tällä kertaa olimme Stonetownin jälkeen etelässä Pajessa, koska siellä oli sitä mitä erityisesti isi halusi kokeilla: nimittäin leijasurffausta. Äitikin olisi halunnut kokeilla sitä, mutta lopulta se olin minä joka kokeilin sitä isin kanssa. Pakko sanoa, että ei se mitään helppoa hommaa ole, mutta sitten kun sen hiffaa niin jo alkaa ollakin helpompaa. Harjoitteleminen kestää ainakin kahdesta kolmeen päivää.

Paje onkin aikamoinen leijasurffaajien mekka. Eikä ihme, sillä olosuhteet ovat joka päivä lähes täydelliset. Upeaa hiekkarantaa riittää kilometrikaupalla ja ranta jatkuu matalana pitkälle merelle. Tuulet käyvät rantaan sopivasti aina sivusuunnasta. Joka aamu rantataivas täyttyikin hetkessä kirkkaanvärisistä leijoista ja viimeiset loistivat täysikuun kanssa taivaalla vielä kun kävelimme takaisin majapaikkaan auringon jo laskettua.

Ja mitä uskomattomia taitureita leijojen alta löytyikään! Mielettömiä hyppyjä ja käännöksiä leijan lennättäminä! Ihaillen ja omaa opetustamme jännityksellä odottaen seurasimme näitä vesiakrobaatteja.  Miten helpolta kaikki näyttääkään. 

Sunnuntaina meillä oli opettajana paikan omistaja, joka oli kotoisin Italiasta. Alfredo oli niin italialainen kun olla ja voi. Kehui koko ajan: Brava, bravissimo! Ensimmäiseksi harjoittelimme leijan laittamista ja kaikki turvatoimet eli kuinka saada leija irti, jos jotain tapahtuu jne. Seuraavaksi vaihdoimme leijaa pienemmäksi ja harjoittelimme sen ohjaamista vedestä. Leijan kontrolloiminen on ensin vähän hankalaa, koska tuntuu että lähdet lentämään, mutta kyllä siihen tottuu.  

Seuraavana päivänä opettajamme vaihtui Olgaksi, joka oli kotoisin Venäjältä. Hän on kesät Sansibarilla ja talvet Meksikossa miehensä kanssa joka oli myös samassa koulussa opettajana. Aikamoisia reissaajia nämä kaikki opettajat olivat. Tuulen nousua odotellessa isi jutteli yhden brittiopettajan kanssa, joka oli taas talvet Alpeilla kokkina. Työvuorojen välillä hän käy sitten laskemassa lumilaudalla leijan kanssa.

Vaikka opettajamme vaihtui, harjoittelimme silti samanlaisia asioita, kuten leijan kontrolloimista vedessä, liukumista vedessä leijan vetämänä sivuvastatuuleen jos lauta putoaa ja se täytyy hakea sekä pelastautumista leijan kanssa, jos vesillä tapahtuu jotain. Koko päivä siinä meni niin että kävelimme kotiin   pimeän laskeuduttua. Onneksi oli täysikuu. Ja uskomatonta kyllä mutta olimme aivan jäässä kun olimme koko päivä teutaroineet vedessä ja kovassa tuulessa. Isi pisti mutkin juoksemaan jotta olisimme vähän lämmenneet.  

Viimeisenä päivänä sitten vaihdoimme leijaa ja harjoittelimme miten päästä laudalle. Laskuveden myötä vesi oli paennut kauaksi joten kannoimme leijat ja laudat ensin veden ääreen. Päivän edetessä ja veden taas noustessa valuimme sitten pikku hiljaa takaisin rantaan. Lopulta vesi oli niin korkealla että mulla oli vaikeuksia ylettää enää pohjaan. Niin voimakas oli vuorovesi nyt täysikuun aikaan.

Laudalle pääseminen on se vaikein osuus, koska pitäisi samaan aikaan ajatella lautaa ja leijaa. Siinä vaiheessa erosimme toisistamme isin kanssa, koska meillä oli eri kokoiset leijat. Joku toinen tuli opettamaan isiä ja minä jäin Olgan kanssa. Siellä me molemmat kaatuilimme ja heittelehdimme aalloissa kolme tuntia. Kerran lensin metrin korkeudessa noin viisi metriä eteenpäin. Muistan vain että kiljuin ja kovaa. Onneksi kuitenkin molemmat onnistuivat viimeisellä kerralla edes vähän ajamaan niin se oli ihan kiva. 

Mutta kuitenkin luulen että kun laudalla sitten joskus pääsee kunnolla ajamaan niin luultavasti se on hauskaa. 

Kiitos Zanzibar viimeisen kerran.

Kielo:

Sillä aikaa kun isi ja Kaisla oli leijasurffaamassa, me käytiin mummyn kanssa kattomassa delfiinejä. Sinne piti lähteä jo kuudelta aamulla. Me ajettiin ensin taksilla puoli tuntia Kizimkaziin ja sieltä lähdettiin veneellä merelle. Oli hyvä, että me oltiin ajoissa, koska kohta sinne pörhälsi lisää veneitä ja lopulta niitä oli kaksikymmentä. 

Aika pian me nähtiin muutama delfiini, mutta ne ui niin nopeasti, että kun hypättiin veteen, niin ne oli jo ehtineet uida pois. Sitten me päätettiinkin, ettei me enää hypätä vaan katotaan delfiinejä veneestä. Me nähtiin niitä monta kertaa ja osa meni ihan veneen vierestä. Se mikä oli tylsää, oli että veneitä oli niin paljon ja osa veneistä meni tosi lähelle delfiinejä. Meidän kuski ei mennyt liian lähelle.

Toisena päivänä me käytiin snorklaamassa meidän hotellin edustalla olevalla riutalla. Me mentiin sellaisella perinteisellä dhow’lla. Oli aika kova tuuli. Korallit oli ihan hienoja, mutta aika värittömiä ja aika syvällä. Mutta me nähtiin ankerias.

Sen jälkeen me purjehdittiin dhow’lla vähän matkaa ja se oli hienoa, koska se meni tuulessa tosi kovaa.

Me käveltiin myös paljon rannalla ja kerättiin simpukoita. Siellä oli tosi hienot hiekkarannat ja hiekka oli ihan valkoista. Meidän hotelli Sherazad Villa oli kiva ja ne pitäjät oli tosi kilttejä ja auttoi meitä paljon, kun me esimerkiksi askarreltiin simpukoista juttuja.

Kun Kaislan ja isin kurssi loppui, me kokeiltiin vielä yhdessä yhtä uutta vesilajia: suppausta mangrovemetsässä. Siinä ollaan sellaisella vähän surffilaudan tyyppisellä laudalla ja melotaan. Voi olla polvillaan tai seistä. Isi ja Kaisla meni omilla laudoillaan ja me mentiin äidin kanssa yhdessä. Me melottiin aika paljon polviseisonnassa, kun kahdestaan oli aika hutera seisoa etenkin niillä kapeillä väylillä. Mutta kukaan meistä ei tippunut kertaakaan laudalta. Ne muut tippui aika monta kertaa. Kun me pysähdyttiin sellaiseen leveämpään kohtaan, niin se opas teki temppuja. Kaislakin seisoi norsupäälläseisonnassa ja mä tein sillan siinä laudalla. Se suppaus oli kivaa.