Muista aina liikenteessä…

Liikenne on yhteiskunnan peili. Näin olen perustellut jatkuvaa kiinnostustani kommentoida liikennettä ajaessani. Milma ja lapset kutsuvat sitä loputtomaksi jurputukseksi.

Oli kumpaa hyvänsä, liikenne täällä ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Pohjoiseurooppalaiseen ajokulttuuriin tottuneelle jo paikallinen tapa soveltaa perusliikennesääntöjä hyvin joustavasti ja omia vapauksia ottaen nostaa verenpainetta. Taajamanopeuden käsite on yhtä vieras kuin väistämissäännöt risteystilanteessa. Liikennevalojen noudattaminen perustuu tilannekohtaiseen harkintaan.

Vastaantulijan kaistan voi ottaa tilanteen tullen käyttöön kun on sopivan röyhkeä tai kun omistaa sopivan ison auton. Vilkuttaa vain valoja ja antaa vastaantulijan, joka ajaa omalla kaistallaan ”ymmärtää” että nyt on paras väistää. Tai jos ei voi käyttää vastaantulijan kaistaa, voi ohittaa pientareen puolelta. Moottoripyöriä ja kolmipyöräisiä tuktukeja kaistamerkinnät eivät koske lainkaan vaan ne ajavat molempiin suuntiin ”keskikaistaa” autojen välissä. Hätävilkut vain päälle ja menoksi.

Tätä suomalainen lainkuuliainen kuski kommentoi henkeään haukkoen. Onhan se selvää, ettei siitä mitään tule jos kaikki ottavat vapauden tulkita sääntöjä omiin käsiinsä. Ei ihme, että liikenne jatkuvasti on jumissa, kun sivutieltä voi milloin huvittaa peruuttaa poikittain päätielle ja jäädä siihen hetkeksi pohtimaan kumpaan suuntaa sitä pitikään lähteä. 

Ensimmäisestä kulttuurishokista toivuttuaan sitä alkaa kuitenkin nähdä sävyjä ja sääntöjä viidakossa. Yllättäviin ja omalaatuisiin ratkaisuihin tottuneet paikalliskuskit ovat omaksuneet hyvin joustavan ja kanssa-autoilijoiden aikeisiin nopeasti reagoivan tavan ajaa. Autojen määrään ja kapeisiin teihin nähden liikenne on sittenkin yllättävän sujuvaa. Jos toinen aikoo nyt tunkea eteeni niin enköhän anna tietä. Eihän se sieltä muuten koskaan pääsisi tähän jonoon. Ja enhän itsekään pääsisi jos en tunkisi. Tämä on sitä tilanneherkkää vastavuoroisuutta jäykän sääntöorjallisuuden sijaan. Sitä alkaa ymmärtämään pelin hengen ja omaksuu paikallisia tapoja...

TUMPS! 

Keulaan jysähtää tutussa koulumatkan risteyksessä. Ensin en edes tajua mitä tapahtui. Tilanne on juuri niin sekava kuin olla voi: olen ajamassa toisen auton perässä risteykseen ja kääntymässä oikealle. Samalla perässä tullut auto ajaa rinnalleni vasemmalle mutta lähtee kääntymään ohitseni myös oikealle. Tungemme rintarinnan risteykseen, kun vierustoverin takaa ilmestyy vasemmalta auto, jota en näe saati ehdi väistää. Ajan sen kylkeen ja siinä ollaan.

Nilkutan etupuskuri laahaten tien laitaan ja nousen autosta. Kaveri nousee myös. Ohiajavat autot tuuttailevat ja koittavat kiertää vilkkaassa risteyksessä ohitsemme. Paikalle alkaa kertyä porukkaa.  Moottoripyöräpoliisi tulee myös ja hämmennyksissäni selitän hänelle jotakin. Vielä hämmentyneempi olen kun hän lopetettuani yhtäkkiä vain toteaa että ok ja ajaa pois. Toinen osapuoli alkaa kysellä että kuinkas tämä nyt oikein hoidetaan. Hänellä on sentään etuovi lytyssä. Kaveri kyselee henkilötietoja ja papereita, joita minulla ei tietenkään ole. Entäs puhelinnumero. No se on mutta en muista sitä, kun se on uusi paikallinen. Pyydän kaverin numeron, soitan siihen ja näin saamme vaihdettua väkijoukon keskellä numerot.

Samassa Kielo soittaa koululta ja kyselee että missä oikein viivyn. Tyttöjen koulu on jo loppunut. Soperran jotain onnettomuudesta. Kaverille sanon, että minun on nyt mentävä hakemaan lapseni ja hän haluaa lähteä mukaan, etten vain lähde lipettiin. Tienvarren rihkamamyyjät köyttävät puskurini ylös ja niin lähdetään peräkanaa. Matkalla soitan Milmalle ja toteamme että poliisit on saatava uudelleen paikalle, jotta saamme virallisen raportin tapahtuneesta vakuutusyhtiölle.

Tästä alkaa koko illan seikkailu ensin passipoliisilta toiselle ja vihdoin poliisiasemalle. Ensin koitamme saada poliisin koululle. Ei onnistu, koska langan päähän saatu poliisi joutuu hoitamaan presidentin saattuetta. Sitten ajamme peräkkäin koulun lähelle kadunkulmaan, jossa lähin poliisi on passissa. Hetken odoteltuamme selviää, ettei hän voi tehdä mitään, koska kolari ei sattunut hänen alueellaan. Joudumme ajamaan takaisin onnettomuuspaikalle.

Sinne päästyämme löydämme kolme poliisia nojailemassa autoonsa ja istumassa rähjäisessä tienvarsikahvilassa. Maahan kaadettu hiillos käryää maassa kun parkkeeraamme automme poliisiauton viereen. Kestää aikansa ennen kuin saamme selvitettyä asiamme. Poliisit eivät oikein jaksa innostua jutusta ja valittelevat prosessin hankaluutta jos tässä nyt aletaan raportteja tekemään. Se on kuule pitkä oikeusjuttu. Vastapuolikin alkaa vaatia asian sopimista saman tien. Soitan Milmalle, joka on konsultoinut vastaavaan tilanteeseen joutuneita kollegoitaan. Poliisin raportti olisi saatava.

Paikalle ajaa sama moottoripyöräpoliisi, joka kävi tuoreeltaan aiemmin kolaripaikalla mutta hänkään ei osoita välitöntä kiinnostusta asiaan. Autossa tytöt hikoilevat ja huutelevat että meneeköhän tässä vielä kauankin. Kun tietäisi. Vaivihkaa moottoripyöräpoliisi kuitenkin alkaa piirrellä A4:lle jonkinlaista kuvausta tapahtuneesta ja kysellä tietojani. Annan itsestäni oikein luotettavan kuvan: Ei ole ajokorttia mukana. Ei auton papereita. Ei, en muista osoitettakaan. Pyydän vastapuolta kertomaan puhelinnumeroni, joka hänellä on nyt puhelimessaan. 

Milma ja lähetystön paikallinen kuski, jolla on kieli hallussa ja kokemusta vastaavista tapauksista, tulevat varmuudeksi paikalle. Pieteetillä käsin raapustettu raportti alkaa olla valmis ja lähdemme letkassa toimittamaan sitä poliisiasemalle. Sitä ennen poliisi kuitenkin hieroo vielä paitakauppoja paikalle sattuneen kaupustelijan kanssa. 

Moottoripyöräpoliisin johtamana ajamme pitkin jalkakäytävää aina asemalle saakka. Siellä raportti viedään isomman kihon pöydälle, joka hetken sitä tutkailtuaan selvittää minulle kuinka he eivät voi ottaa minulta autoa talteen, koska sitä koskee diplomaattinen koskemattomuus. Siksi hän ei vie juttua myöskään oikeuteen. Geneven sopimuksen hän mainitsee kahteen kertaan. Kiitos Geneve!

Autojen vauriot tarkastetaan ja raportit allekirjoitetaan. Kättelen toisen osapuolen ja lähdemme puskuri köytettynä kotiin. Ajan hiljaa enkä kommentoi. Arvellemme että lopullisen poliisiraportin saamiseen voi mennä vielä aikaa. Huomenna ajan saman risteyksen taas neljään kertaan.