Kehityksen hinta?

Vielä muutama ajatus ja kuva vierailusta Mikumin puistossa. Puisto on lähimpänä Daria, noin kolmisensataa kilometriä, joten ajoaika on noin kuutisen tuntia ruuhkista ja hitaista tieosuuksista johtuen. Koska tiet halkovat kyliä, on viidenkympin nopeusrajoituksia tiheään ja poliisit tosiaankin valvovat että niitä noudatetaan, kuten jo Kilwan reissulla saimme toistuvasti todeta. Tällä kertaa ylinopeussakot nappasi suureksi yllätyksekseen oppaamme Katuku.

Kotona arvelimme poliisien suuren innokkuuden ratsioihin liittyvän presidentti Magufulin voimakkaasti ajamaan politiikkaan. ”Domestic Resource Mobilisation” eli DRM on kehitysyhteistyön tämän hetkinen kansainvälinen trendi, jossa koitetaan lisätä avunsaajamaiden kansallista varainkeruuta, jotta riippuvuutta ulkomaisesta avusta taas voidaan vähentää. Magufulin myötä tämä on tarkoittanut myös Tansanian paikallisille viranomaisille uusia vaatimuksia lisätä omaa paikallista varainkeruutaan. Ja mikäpä olisi poliisille helpompi tapa kuin laittaa tutka ”varmaan rysäpaikkaan”, jossa yleinen kahdeksankympin nopeusrajoitus putoaa viidenkympin ”taajamanopeuteen”. Ottaen vielä huomioon sen miten välinpitämättömästi nopeusrajoituksiin (tai liikennesääntöihin noin yleensäkin) maassa perinteisesti suhtaudutaan, on tuotto poliisin kassaan taattu.

Tällä ratsipaikalla henkilöautoja, busseja ja rekkoja jäi haaviin ihan jonoksi asti ja minulla olikin odotellessa hyvää aikaa kuvata poliisien ihailtavan määrätietoista rahankeruuta. Tällä kertaa kuitenkin toimin liian näkyvästi ja oli hilkulla etten joutunut lähtemään poliisiasemalle.

Kuten muistamme, Tansanian lain mukaan poliisiviranomaisia ei saa kuvata. Tämänhän sain jo kertaalleen kuulla Oysterbayn poliisiasemalla. Onneksi tiukka konstaapeli ei tiennyt aiemmista varoituksistani, vaan päästi lopulta pitkän väittelyn jälkeen minut ”viimeisellä varoituksella”. Kuhan oli ensin varmistanut, ettei kamerassani ollut taatusti yhtään kuvaa poliisista. Nämä kuvat ovatkin aiemmilta ratsioilta.

Vilkas liikenne on jatkuvasti läsnä myös Mikumin kansallispuistossa. Liikenteen jyrinä kuuluu jatkuvasti taustalla ja kirkkaan väriset konttiperävaunut vilahtelevat puiden välissä puhvelien ja norsujen taustalla. Mikumi on pienoiskoossa hyvä esimerkki siitä, minkälaisten ristiriitaisten paineiden keskellä Tansania kamppailee. Mikumi ei ole kovin suuri puisto ja eläinten elämää siellä rajoittavat puiston läpi rakennetut valtatie, rautatie sekä suuri sähkönsiirtolinja. Väylät ovat Tansanian vilkkaimpia. Valtatietä pitkin kulkee jatkuva rekkaliikenne Etelä-Tansaniasta ja Sambiasta asti Darin satamaan.

Liikenne on sen mukaista ja myös vahingot puiston eläimille. Jo 90-luvun puolivälissä liikenteen laskettiin tappavan kolme suurta nisäkästä päivässä, mikä tarkoittaa yli tuhatta vuodessa. Oppaamme näyttää meille mutkan, jossa vain muutama kuukausi sitten rekkakuski ajoi kerralla viidentoista puhvelin päälle. Se oli huomattavasti kalliimpi tälli kuin pelkät ylinopeussakot. Kuten tien varteen pystytetyt taulut kertovat, on yhden puhvelin hinta 1900 dollaria. Viisitoista tekeekin jo aika paljon, vaikka oppaamme arveli kuskin saaneen ”paljousalennusta”. Seeprasta saa maksaa 1200 dollaria ja gnu-antiloopista 650. Norsu ja kirahvi tulevatkin sitten jo todella kalliiksi: 15 000 dollaria jokaisesta.

En tiedä, liekö jossain joku virkamiesryhmä pohtii myös näiden rahasummien valjastamista DRM:n palvelukseen. Mutta kun liikenteen aiheuttamaan isoon loveen pienen puiston eläinkannoissa 90-luvulla havahduttiin, asialle myös yritettiin tehdä jotain. Liikennerajoituksia asetettiin ja niitä valvomaan tien varteen laitettiin tiheään ”peltipoliiseja”. Vuosituhannen alussa nopeudet saatiinkin laskemaan ja eläinten kuolemat vähenemään. Kunnes sitten jossain vaiheessa peltipoliisit yht’äkkiä hävisivät tienvarresta. Tansanian talous eli nousukautta ja ehkä jossain todettiin maan tärkeimmän väylän nopeusrajoitukset liian suureksi hidasteeksi tälle kehitykselle. Ja periaatteessahan jokainen kuollut eläin tuo rahaa viranomaisten kassaan, joten onhan sekin jonkinlaista paikallisresurssien mobilisointia.

Yhteentörmäys näyttää väistämättömältä, etenkin kun ihmisten autoista heittämät jätteet houkuttelevat eläimet aivan tien pientareille. Autojen sujahdellessa vieressä paviaanit tekevät uhkarohkeita syöksyjä valtatien herkkupalojen kimppuun. Pieni poikanen on kuitenkin ollut liian hidas ja ohi ajaessamme äitipaviaani rientää nostamaan elottoman pienokaisen tieltä syliinsä.

Pahinta on tietysti yöllä, kun eläimet ovat enemmän liikkeellä, näkyvyys huono ja autojen nopeudet suuria, koska kiinnijäämisen pelkoa ei juuri ole. Eivät poliisit sentään yötöihin lähde.

Suurista tappioista huolimatta Mikumin eläimistö on kuitenkin varsin rikas ja runsas; kiitos vieressä sijaitsevan valtavan Selous-puiston, josta eläimet voivat tarpeen tullen hakea rauhaa ja turvaa. Norsuja ja kirahveja Mikumissa on paljon. Samoin impaloita ja seeproja. Gnuita ja suuria eland-antilooppeja näkyy myös jonkin verran. Seeprojen varsat ja gnuiden vasikat ovat jo ehtineet paljon suuremmiksi kuin Serengetissä. Törmäämme myös useisiin pahkasikoihin ja tietysti ne leopardit!

Mutta erityisesti tällä kertaa pistää silmään erilaisten lintujen runsaus. Paljon erilaisia haikaroita (kuvassa yleinen afrikanmarabu-pariskunta). Puistossa pesii myös paljon vaarantuneeksi lajiksi harvinaistuneita etelänkalkkunasarvekkaita. Kotimaisen käkemme paikallisen serkun kukaalin pulputus kuului äänekkäänä iltaisin.

Hauskoja olivat myös loisnokkelit, jotka hoitavat nimensä mukaista tehtävää kirahvin pitkällä kaulalla. Ja kaikki kirkkaan väriset pikkulinnut! Täytyy sen olla erikoista suomalaisille muuttolinnuille kun ne tulevat näille seuduille talvehtimaan niin ympärillä liitelee jos jonkin väristä toistaan kirkkaampaa paikallista serkkua. Näiden kanssa on paha ainakaan koreudessa kilpailla. Ei ihme, jos tekee mieli palata pohjoiseen pesimään.